jalat alta

Nyt ei sen tähdellisempää asiaa kuin asu kuva ensimmäiseltä lukion vanhempainillalta. Pitää ainakin leikkiä fiksua ja aikuismaista välillä. Inhoan vanhempainiltoja, tärisen ja panikoin, en todellakaan saa suutani auki, mutta olin ihan tyytyväinen itseeni, että sain edes mentyä paikalle. Erävoitto sekin. Pari tuntia ennen tätä iltaa ryvin ties missä paniikeissani, joten voitto oli suuri, että edes pääsin paikalle. Siis vaikka sen pitäisi olla ihan selvää kauraa. Vanhempainillan, ei mitään uutta.

Vanhat koulumuistot jyrää tuolla vauhdilla päälle, etenkin luokkahuoneessa ja jo pelkää esittäytyminen meinasi vetää jalat alta ja akan pulpetin alle. Ainakin esitin aikuista, kun siis vaan meinasin :)

Muutenkin viimeiset pari päivää ovat olleet erityisen kamalia, muttei niistä nyt sen enempää. J tulee tänään reissusta, joten taas olisi hyvä ainakin yrittää käyttäytyä, mutta katsotaan kuinka käy.

Jännitystä lisää ensiviikkoinen työkyvynarviointipalaveri, siihen asti voimistuvaa panikointia luvassa. Ehkä pukeudun sinnekin aikuiseksi.

maailman värit

Nyt tulee meinaan tulikiven katkuisia terveisiä..



Aamulla oli ihan kiva mieli, kävin vaiheeksi kirjastossa, suutarilla, ja kirppiksellä. Siellä sain jo kosioehdotuksia. Keräsin UUF.n vitosen päivistä innostuneena muutaman koltun ja paidan matkaani, jutelin siinä UUF.n (siellä teen siis vaateostokseni nykyelämässäni melkein sata prosenttisesti) miesmyyjän kanssa siitä, miten aina tulee ostettua vaan samanvärisiä vaatteita. En vaan osaa ostaa, enkä varsinkaan pitää, mitään värikkäitä vaatteita. Se on aina se musta, valkoinen, beige, tai niitä sekaisin, Siis tylsää! On mulla punainen ja oranssi syksytakki, mutten osaa pitää niitä. Säikähdän, jos näen itseni peilistä sellainen päällä. Myyjä sanoi että pyytää minua vaimokseen kun voittaa lotossa ja ostaa minulle sitten kaikki maailman värit :) Oli kauniisti sanottu ja jätti hyvän mielen. Tuloksia en odota, mutta mietin tuota kaikki maailman värit paljon pidempään.

Mutta sitten sitä tulen katkua. E.n ensimmäisen lukiovuoden vanhempainillasta terveisiä. han uutta aihetta minulle, en tällaisesta säästämisestä ole vielä kuullutkaan. Mutta nyt olen. Lukiokurssejakin vähennetään nyt isolla kädellä. Vähän tänä vuonna, enemmän ensi vuonna. Ja niin edelleen. Syventäviä kursseja (esim pitkä matkikka) ei kohta enää saa, eikä pelkillä peruskursseilla tarvittavaa oppimäärää saa niin että pärjäisi ylioppilskirjoituksissa!?!

Tai jos hyvin käy, voi mahtua yhdelle kurssille (yrittämään!) oppimaan jotain viidenkymmenen muun kurssilaisen kanssa. En olekaan tiennyt niin isoja luokkakokoja täällä olevankaan. Nyt tiedän.
Yksityiset-/eliittilukiot vaan porskuttavat eteen päin ja kunnallisten lukioiden opiskelijat ja tulevat ylioppilaat tulevat sitten perässä jos pääsevät. Kyllä on tossa mun mielestä se viimeinen säästökohde, nuoret, koulutus ja tulevaisuus...

Päätä särkee nyt vanhempainillan jälkeen.
Kiitos ja haloo.

Ps. Kuvia toissapäiväiseltä kallioillakiipeilyretkeltä :)

lapsettaa?

Terveisiä tämän ja eilisen illan kuvin : ) En osaa pysyä kamerasta ja blogista erossa, joten niin teen sitten. Kun haluan. vaan siksi riittää. Ei tarvitse aina niin vakavasti ottaa vaan katselen edelleenkin niitä pieniä kivoja juttuja elämässä (yllätys)

Niin kuin eilisessä Prisma Studiossa, missä puhuttiin lapsista ja leikkimisestä, ja siitä, miten vähän aikuiset oikeasti innostuvat mistään. Lapsi innostuu jonkun tutkijan mukaan 2-3 minuutin välein jostain uudesta, aikuinen innostuu yhtä monta kertaa vuodessa!! Tietysti jos aikuinen innostuisi minuutin välein jostain uudesta jutusta, voisi se aiheuttaa aika paljon ongelmia monessa asiassa, mutta ehkä vähän useammin voisi innostua. Ohjelmassa puhuttiin siitäkin, miten lapsen pitäisi yhtäkkiä kouluikäiseksi tultuaan istua hiljaa paikallaan, mikä on epäluontaista aikaisemmin leikkimään tottuneelle lapselle, ja jollei näin tapahdu, seuraa siitä usein erilaisia diagnooseja ja "vika määrityksiä". Sellainen tutkimus. Oikein mielenkiintoinen, aikuiset voisivat siis ottaa vähän mallia lapsista ja heittäytyä hiukan leikkimielisemmiksi.

Tänään taas kuuntelin aamulla radiota (kuuntelen edelleen liikaa uutisia) missä puhuttiin nuorten väleistä vanhempiinsa teini-ikäisinä. Olisiko siinä puhuttu juuri lukioikäisistä. Mutta järkytyin kun kuulin, että vanhemmille on tehty ohjekirja (!) miten jutella nuoren kanssa. Siis tavallisen nuoren terveen lapsen kanssa. Että miten voi kommunikoida ja keskustella teini-ikäisen lapsensa kanssa. Siis voi apua! Olin surullinen. Itse ainakin osaan jutella teini-ikäisen poikani kanssa ja olemme avoimia. E kertoo asioistaan avoimesti ja minä kuuntelen, ja annan liekaa. Kun tiedän missä mennään (ainakin riittävästi), ei kyttäämiseen ja epäilyyn ole sijaa. Eikä ongelmia ole tullutkaan.

Itse ainakin haluan innostua asioista, ja olla sitten vaikka vähän lapsellinenkin. Tiedän etten ole tyhmä enkä pinnallinen, joten uskallan heittäytyä sellaiseenkin mitä ei ehkä niin aikuismaisen vakavana ja totisena pidetä. Otan paljon kuvia, itsestänikin (niin kuin näkyy:) vaikka välillä mietin että mitä järkeä tässä muka on? Ja olen päätynyt vastaukseen että ei mitään, mutta haluan näin tehdä, joten teen.

Kirjeenvaihto on yksi rakkaimmista ja pitkäaikaisimmista harrastuksistani, aloin vastailemaan kirjeenvaihtoilmoituksiin ja kirjoittelemaan kirjeitä kirjeenvaihtokavereiden kanssa siinä kymmenen vuotiaan paikkeilla ja muutamia joidenkin vuosien taukoja lukuun ottamatta olen harrastanut sitä aina siitä saakka. Kirjoittaminen on ihanaa, etenkin siis käsin kirjepaperille, ja kirjeiden saaminen kavereilta se vasta ilahduttavaa, mielenkiintoista, lohdullista, iloista, surullista, henkilökohtaista ja ihan parhautta. En voi valittaa olevani yksinäinen kun tunnen niin monta ihanaa ihmistä joille saan kirjoitella, ja joilta postia tulee. <3 Nyt olen kirjoittanut paljon kun J on reissussa eikä mulla ole täällä iltaisin aikuista juttuseuraa. Kirjoittaisin vaikka olisikin :)

rannalla täällä ja tuolla

Syksyisen aurinkoiset, kirpeät pihlajamarjan punaiset ja kanervan lilat, raikkaan männyntuoksuisen aurinkoiset tiistai-iltapäivän terveiset täältä!  

Kohtalaisten maailmantuskailujen saattelemana lähdin taas metsään kuljeskelemaan kameran kanssa (kuvat tosin eiliseltä kävelyltä, tältä päivältä on jo uudet:) Happea tarvitsee haukata, muttei kauhean paljon pidemmälle vaan yksin kertaisesti tee mieli lähteä. Mutta positiivista siinä on, ettei ole pakko, ja saan vahvistua kaikessa rauhassa. Toistaiseksi ainakin, kunnes haluan jotain muuta. Kaivan sen vielä sieltä, mutta nyt keskityn tähän hetkeen.

Voi miten paljon on surua ja murhetta ihan sydämen täydeksi asti. Ihmisillä, läheisillä, tutuilla ja tuntemattomillakin. Sotaa ja muuta epäjärjestystä. Sairauksia. Se sodan uhka. Pelottaa joka aamu avata telkkari ja kuunnella sieltä uutiset (sopii keskittymiskyvyttömälle, voin kuljeskella touhuamassa yhtä ja toista aamupuhdetta ja kuulen uutiset luettuina:) mutta siinäkin tapauksessa hetkessä eläminen lienee paras vaihtoehto. Mistä näitä tietää. Eikä liikaa kannata ajatellakaan.

Flunssa on taittunut aika hyvin, aamulla oli ääni poissa, mutta päivän mittaan olo aina selkenee ja paranee ja pieni reippailu tekee vaan hyvää. J on reissussa, Atlantin toisella puolella asti. Eilen parikymmentä tuntia matkan tekoa ja nyt vuorokausirytmit niin sekaisin ja vuorokaudenaika niin eri, ettei paljon voida yhteyttä pitää. Kun toinen valvoo, herää toinen. Mutta pieni ero tekee vaan hyvää:)

Rannan on vallannut nyt syksyn tultua toinen sakki

:)

syyskuu

..ja flunssa

 En ole hetkeen päässyt kirjoittamaan ja laittamaan kuvia erinäisten koneongelmien vuoksi. Itseäni saan syyttää eikä syy ollut edes tekniikassa, mutta siitä ei sen enempää. Vähän aikaa sain käyttää pojan konetta (missä ei tietenkään ollut ensimmäistäkään salasanaa tallessa, eivätkä ne olleet päässänikään) joten tekeminen ja oleminen kävi aika hankalaksi. Päivä koneella teki silti hyvää, ehdin tehdä paljon muuta; tavata siskoani ja tämän ihanaa vauvaa, kävin kirjastossa, luin yhden kirjan melkein alusta loppuun ja taisin illallakin vielä ehtiä jotain.

Nyt koneilu tapahtuu koneen ollessa kahdessa osassa.. Läppärin näppäimistö ja näyttönä toimii pieni taulutelevisio. Mutta tapahtuu nyt kuitenkin, vaikka erikoiselta tuntuu. Näin kuvan Orkideasta, miten paljon sillä on erilaisia koneen kappaleita erikseen, nauroin että mulla on melkein samanlainen viritelmä tässä, oikein komentokeskus, pöytä täynnä näyttöä näppäimistöä, ja telkkarin kaukosäädin. Ja johtoja..

Tänään ei pää oikein toimi. Syynä viideltä aamulla herätys, Joonas lähti työmatkalle ja kello oli soimassa viideltä, eikä siihen herännyt kukaan muu kuin minä. Ihan kivat kolmen neljän tunnin yöunet. Pari tuntia sentään sain vielä nukuttua, ennen kuin oli pakko nousta kiireellä poikaa herättämään kouluun, josta matti myöhäisenä varmaan myöhästyi. Flunssaakin meinaa pukata, ääni on pois ja nenä tukossa, kurkkukin on karheana. Toivottavasti ei sentään tule Ebola, sota tai tulivuorenpurkaus. Siinä sitä olisikin. En muuten kuuntele nyt uutisia kun J on reissussa.

Ps. Heheh, tänään oli aamu-uutisissa, ei yllä mainituista, mutta selfieiden ottamisesta, kun nuoria ja vähän vanhempiakin niistä ihmetellään ja pidetään omituisena ja ties minä, en halua tietää (sellaisilta jotka eivät niitä itse ota?) Puolustukseksi nuorille, ja niille vanhemmille, kerrottakoon että telkkarissa kerrottiin että meillä on nyt sellainen pääministerikin joka niin tekee (jota en kyllä todellakaan äänestä, mutta silti..), ottaa niitä omakuvia joka käänteessä. Joten teineillään nyt kaikki sitten. (vaikkei tässä osoitteessa äänet sinne päin mene, ihan nyt tiedoksi ;)

Nyt lähden pienelle happihyppelylle ulos kurkun karheudesta huolimatta.
Heippa :)

Pps Vielä kirjoista, silloin yhtenä päivänä kun en päässyt ollenkaan koneelle, luin Laura Save Paljain jaloin-kirjan joka kertoo nuoresta tuoreesta äidistä ja avovaimosta joka saa kuulla sairastavansa parantumatonta luusyöpää. Kirjoittaa kirjaa muistojensa, päiväkirjamerkintöjen ja blogikirjoitustensa kautta, joita piti sairauden hoitojen, huonompien ja parempien hetkien keskellä. Kirjan kirjoittaja ehti menehtyä enne kuin tiesi kirjansa tulleen julkaistuksi. Hieno, koskettava, mielenkiintoinen kirja, joka toi tosin vanhoja vakavasti sairastumisen pelkoja, mutta niin kun kirjassakin sanottin, ei silloin ei tarvitse enää pelätä sairastumista vakavasti kun on jo sairastunut. 
Minun tapauksessa ei syöpä, mutta vakava sairaus yhtälailla. Se siitä.

viime yö

Taiteiden yön tunnelmia Aurikolahden illasta.
Ohjelmaa ei juuri ollut, tai se ei erityisemmin kiinnostanu eikä osunut mitenkään mun taidenautintokeskukseen. Ihme riehumista ja pelkkää ihmismerta, ihmisiä pitämässä omaa yhden miehen showtaan, joilla ei juuri omaa porukkaa suurempaa yleisöä ollut. Mun mielestä ehkä ylikorostettu koko taiteiden yö, täällä se on ymmärtääkseni ollut enemmän tai vähemmän ryyppyjuhla, vapun ja uuden vuoden tyyliin. Pari pelleä puujaloilla ei tilannetta juuri korjannut.

Mun suurin taideyritelmä oli yrittää ottaa kuvia (aika hienosta sentään) ilotulituksesta. Ei onnistunt. Pelkää savua tallentui. Pitäisi mennä ehkä ilotulitustenkuvauskurssille. Otin muutaman kuvan sitten muualta pimenevästä Aurinkolahden yöstä. Tämä se sentään on hieno paikka (vaikkei niin rakeisista yökuvista erotu) nopeasti pimeneviä iltoja vasten. Silloin varsinkin kun kadut ovat jo ihmisistä hiljentyneet. Ja pimeät illat ne hienoja ovatkin. Rannassa ihan omia ilotulituksia valaistuksin, kynttilöitä pimeässä.

Sellaisen kuvamuistot siitä.
Jotain viikonloppusuunnitelmia sitten. Joonas on töissä ja mä tuskailen sitä, mikä eilen tuntui vielä ihan pikkiriikkiseltä eteenpäinmenolta ja mahdollisuuden aavistuksena, tuntuu tänään pakolta, hermostuttavalta epätoivon puristukselta. Yritän ajatella järkeni hippusilla (vaikka; siellähän se ongelma juuri on) että ehkä sekin raskaus on jotain kehitystä, vastarinta ja vaakatasoon vetävä voima. Järjestykseen pyrkivää sekasotkua?

Hyvät viikonloput :)