maanantai 19. toukokuuta 2014

erilainen nuori

Laitanpa tänne nyt muutaman kuvan. En osannut päättää kumpaan blogiin nuo laitan, joten tänne näin nyt. En halua sotkea kirjallisten tuotosteni sekaan kuvia vatteista tai itsestäni, mistään musta nyt puhumattakaan. Välillä iskee pakottava tarve ottaa järin järkeviä ja tarpeellisia kuvia itsestäni ja räteistäni, joten tossa on. Kuvallisen ilmaisun tarve tyydytetty. Tyytyväinen ei voi tietenkään koskaan olla, mutta onpahan jotain ajankulua. Tekisi mieli mennä nukkumaan, tai ainakin lukemaan, mutten jotenkin osaa, en malta. Inhoan sitä kun silmät alkavat lupsumaan kiinni eikä lukemsesta tule mitään, mutta silti jään hereille siihen ärsyttävään välitilaan, mikälie, kuulen kaikki häiriöt ja makaan hermosuneena ja puolitiedottomana. En tykkää! Mieluummin sitten valvon ja raastan itseäni suoriutumaan tästäkin päivästä, vaikka miten mahassa kumisee ja väsymys vetää ja vituttaa.

Tänään on ulkona helle. Hyi, tuli paha olo kuumuudesta. Odotan luvattua ukkosta ja vaikka raekuuroja. Aamupäivällä oli aika työterveyslääkärille kymmeneltä. Vaikka heräsin melkein kaksi tuntia ennen, en saanut itseäni käynnistymään ja niin J ajoi töihin leimaamaan kellokortin ja tuli takaisin ja vei mut autolla työterveysasemalle. Oli ne kaikki vaate-, naama-, hiuskriisit, niin kuin aina, ja aikaa tuhraantuu kaikkeen ihan julmetusti. Sovittelen erinäisiä vaatekertoja, silitän vaatteita, etsin jotain, hiukset pitää pestä joka päivä, naamaa pakkeloida. En osaa olla ja lähteä silleen rennosti vaan. Töissä mua aina haukuttiin prinsessaksi ja kyseltiin että mihis juhliin sitä ollaan menossa? Siinähän vittuilivat. Mieluummin mä sitäpaitsi olen hullu prinsessa kuin vittuuntunut hoitaja paskaa kyynerpäihin asti. Anteeksi vaan.

Ennen hoitajaksi opiskelemista olin laitoshuoltajana/hoitoapulaisena sairaalassa ja siellä mulle suositetteli nainen joka oli Venäjällä lääkäri, täällä laitoshuoltaja, mieluummin lentoemännäksi ryhtymistä kuin hoitajaksi kouluttautumista. Ehkä se olisi ollut parempi. Ellen pelkäisi lentämistä ihan hirveästi (niin kuin kaikkea muutakin) olisin ehkä harkinnut! Nyt olen tietysti siihen jo liian vanha ja ruma. Enkä ole päässyt lentopelosta. Pystyn juuri ja juuri lentämään ne pari kertaa kymmenessä vuodessa kun jonnekin on päässyt. Yleensä Turkkiin. Tai Englantiin. Lentoemäntänä voisi pitää tyylikkäämpiä vaatteita kuin hoitotyössä ja asiakkaatkin olisivat ehkä hiukan parempikuntoisia, mutta saivartelua. Ei minusta ole kumpaankaan enää. Mutten ala ämmäksi. Yli nelikymppisenä ei voi olla luonnonkaunis, jossain naistenlehdessä joskus sanottiin, että jos yli nelikymppinen nainen ei huolehdi ulkonäöstään ja pakkeloidu mennessään ulos ihmisten ilmoille, on se loukkaus kanssakulkijoita kohtaan. En lue enää naistenlehtiä. Kaikesta yrityksestä huolimatta olen silti niin kamalan näköinen, että välttelen ulkomaailmassa peilejä ja kaikkia kiiltäviä pintoja, kuten metron ikkunat, ihan viimeiseen asti.

Ihan hirveän kuuma oli ja on edelleen. Onneksi täällä kotona on suhteellisen viileää kun ikkunakaihtimet ovat kiinni ja parvekkeen ovi auki. Aamulla oli päällä takkia, sukkista, huivia. Tuli liian kuuma. Päivän mittaan vaatteet väheni, kotona tosin vasta. Kamalaa kun nyt pitäisi kai mennä valkoiset raajat paljaana tonne ulos toikkaroimaan. Mustassa tulee kuuma, mitään rusketusvoiteita en itseeni läiski, joten olen valkoinen. Samapa tuo, missä mä edes käyn? Olen huomannut nyt valoisaan aikaan, että mulla taitaa olla vähän punertavat hiukset. Ovat sellaiset haperot ja kihartuvat, iho mulla on ihan valkoinen, eli ehkä olen vähän punahiuksinen, tai pieni punaisen vivahdus. Hiuksista puolet on omaa väriä, en enää värjää niitä. Jännä siis seurata mitä sieltä paljastuu. Maantien väristä tietysti, mutta minkä sävyistä maantietä :D

Työterveyslääkärillä käynti oli ihan helppo, jännitin sitä aika paljon, oli huono olo, suu tuntui kuivalta ja kieli paksulta, hiostutti ja pisteli ällöttävästi. Otin pikku murusen Propralia, niin pienen, ettei sillä varmaan ollut muuta vaikutusta kuin psykologinen, mutta sentään se. Liekkö niitä muita edes ole? En saanut rytmihäiriökohtauksia, kädet tai ääni ei vatkanneet ja värisseet, enkä meinannut pyörtyä. Enkä hikoillut lammikoita. Oli aika nuori ja komea lääkärikin ;) Parasta käynnissä oli se, että lääkäri oli vähän samoilla linjoilla mun kanssa, niin että onhan tässä menny jo aika kauan etten ole töissä ollut (kolme vuotta) ja vaikeammaksi se töihinpaluu muuttuu vaan. Vaikeaa olisi ja on. Hankala tilanne. En voi oikein opiskellakaan (silloin kun opiskelin 2002-2007 kahden vuoden koulutuksen, sairastuin ekan kerran ja sain diagnoosin eikä mistään meinannut tulla mitään) enkä hoitotöitä tehdä. Hassua kun ainakin kymmenen vuotta mua nuorempi lääkäri sanoi että kun olet noin nuori vielä olisi pysyvä eläke ikävä juttu. Lääkäreillä ja hoitajilla lukee varmana tuo sama lause jossain oppikirjassa, jokaikinen tapaamani lääkäri ja hoitaja on sanonut tuon saman asian täsmälleen samoin sanoin. Olisihan sitä jotain, mutta miten motivoitua johonkin sellaiseen mikä ei voisi vähempää kiinnostaa? Kaupungilla on kuulemma velvollisuus kolmen vuoden ajan tarjota erilaisia tehtäviä jos työkokeiluun lähdetään. Jos yksi ei käy, tarjotaan toista. Aika hyvä systeemi, mutten usko että minusta on siitä hyötymään. Mutta vaikea tilanne. Jotain pitäisi vielä yrittää ehkä, kun olen niin nuori. Luin sen silti niin, että eläke on varmaan se seuraava tavoite. Tai se todennäköinen. Hyvä! Seuravaksi saan ajan kuntoutussuunnittelijalle, joka osaa kertoa kaikista kaupungin erinäisistä kuvioista työjuttujen suhteen ja seuraava ja viimeisin etappi olisi se, että psykpolin psykiatri saataisiin yhteisneuvotteluun tt.lääkärin kanssa. Siinä voi olla haastetta.

Jotenkin silti masensi kun lähdin sieltä pois, kotiin päin raahautumaan, ihan helkkarin kuumakin oli, enkä ollut syönyt mitään ja oli huono olo, vesipullon sentään älysin ottaa mukaan. Muuten olisi varmaan saanut jonkun aurinko&kuumuus-litomyrkytyksen. Kävin ruokakaupasta salaattia ja UFFin ohi en osannut kävellä tyhjin käsin. Ostin kuvissa oelvan Onlyn kukkamekon, sekä vaalean värittömän mekon ja mustan paidan. En osaa edelleenkään pitää luontevasti värikkäitä vaatteita, mutta harjoittelen kotona.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti