aurinko paistaa, puut vihertää ja linnut laulaa, mutta mä olen liian väsynyt jaksaakseni edes nousta tuolilta tästä pöydän äärestä, mihin istahdin aamukahvia juomaan. J oli ladannut keittimen valmiiksi eikä mun tarvinnut kuin painaa napista ja kaataa kahvi kuppiin kun se oli valmista. Muuhun ei olisi varmaan voimat tai motivaatio riittänyt. Siitä asti olen istunut tässä. Miten voi väsyttää näin paljon? Voisin nukkua varmasti ihan vuorokaudet läpensä jos se vaan olisi mahdollista, tai onnistuisin nukkumaan. Olen nyt vapaa suurimmsta osasta arkivelvollisuuksia kun lapsi on maailmalla ja huomaan lösähtäneeni ihan kasaan. En jaksaisi en niin yhtään mitään.
Silti en osaa yöllä nukkua. Itkua saan jo vääntää kun uni ei vaan tule lääkkeistä ja julmetusta väsymyksestä välittämättä. En jaksa valvoa niin että voisi lukea tai tehdä jotain muuta mukavaa, tai edes jotain, mutten osaa sitten nukkuakaan. Kolmen vuoden väsymys päällä, en edes muista milloin olisin nukkunut hyvin. Väsyttää tämä koko homma, voisi jo loppua.
Eilen J vei mut elokuviin. Katsoin aikaisemmin että olisin halunnut mennä katsomaan uuden Tuhat kertaa hyvää yötä, mutta siinä ei ollut näytöksi sopivaan aikaan joten mentiin Kino Engeliin katsomaan Isänsä poika. Ihan kiva, mutta japanilaiseen tapaan vähän huvittavanikin jäykkä, jatkuva kumartelu ja pönötys tavoissa alkoi tuntumaan jo melkein huvittavalta. Niin avarakatseisia tässä ollaan. Tarina oli aika ennalta-arvattava sekin. Teatteri on ihan vastakohta näille perus-tennareille, joissa tunnelma on kuin nuorisotalolla, discossa tai ruotisnlaivalla, Engelissä oli hiljaista, karkkipussin rapistelusta tuli kova meteli ja oli aika noloa.. Elokuvan äänet olivat taiteelliseen tapan tosi hiljaisella ja ne kolme muuta katsojaa meidän lisäksi eivät juuri liikahtaneetkaan ennen kuin lopputekstit olivat kokonaan menneet. Mutta mielellään sitä elokuvia katsoo missä vain.
Sellaista virkistäytmistä. Perään uneton yö ja kykenemättömyys nyt edes liikkua minnekään päin. En ole laittanut ruokaakaan koko viikkoon, eilen söin illalla valmiin tomattikeiton ja leipää. Niin paljon mä itseäni arvostan. En jaksa mennä kauppaan. Olen kai aika väsynyt. Aikaisemmin ja normiarjessa pakotan itseni kaikkeen ja nyt kun ei ole pakko, en toimi, juuri mitenkään.
Kuvia keskustasta, kerrankin jostain muualta maailmalta:) Ja minusta. Punaiseksi ja kiharoiksi ovat hiukseni näköjään muuttuneet (ainakin sisävalossa ja ulkonakin) Hiuksia lähtee koko ajan niin paljon -ja ne vähät mitä päässä vielä on, ovat aika huonokuntoiset- etten edes harkitse hiusten värjäämistä. Mutta ihan hyvä näin. Luonnollinen väri on joka päivä, ja valaistuksesta riippuen, erivärinen, joten vaihtelu virkistää. Virkistää? No, keskustassa käyminen tuntui melkein ulkomaanmatkalta, pitkään aikaan ei ole siellä tullut käytyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti