Niin kuin eilisessä Prisma Studiossa, missä puhuttiin lapsista ja leikkimisestä, ja siitä, miten vähän aikuiset oikeasti innostuvat mistään. Lapsi innostuu jonkun tutkijan mukaan 2-3 minuutin välein jostain uudesta, aikuinen innostuu yhtä monta kertaa vuodessa!! Tietysti jos aikuinen innostuisi minuutin välein jostain uudesta jutusta, voisi se aiheuttaa aika paljon ongelmia monessa asiassa, mutta ehkä vähän useammin voisi innostua. Ohjelmassa puhuttiin siitäkin, miten lapsen pitäisi yhtäkkiä kouluikäiseksi tultuaan istua hiljaa paikallaan, mikä on epäluontaista aikaisemmin leikkimään tottuneelle lapselle, ja jollei näin tapahdu, seuraa siitä usein erilaisia diagnooseja ja "vika määrityksiä". Sellainen tutkimus. Oikein mielenkiintoinen, aikuiset voisivat siis ottaa vähän mallia lapsista ja heittäytyä hiukan leikkimielisemmiksi.
Tänään taas kuuntelin aamulla radiota (kuuntelen edelleen liikaa uutisia) missä puhuttiin nuorten väleistä vanhempiinsa teini-ikäisinä. Olisiko siinä puhuttu juuri lukioikäisistä. Mutta järkytyin kun kuulin, että vanhemmille on tehty ohjekirja (!) miten jutella nuoren kanssa. Siis tavallisen nuoren terveen lapsen kanssa. Että miten voi kommunikoida ja keskustella teini-ikäisen lapsensa kanssa. Siis voi apua! Olin surullinen. Itse ainakin osaan jutella teini-ikäisen poikani kanssa ja olemme avoimia. E kertoo asioistaan avoimesti ja minä kuuntelen, ja annan liekaa. Kun tiedän missä mennään (ainakin riittävästi), ei kyttäämiseen ja epäilyyn ole sijaa. Eikä ongelmia ole tullutkaan.
Itse ainakin haluan innostua asioista, ja olla sitten vaikka vähän lapsellinenkin. Tiedän etten ole tyhmä enkä pinnallinen, joten uskallan heittäytyä sellaiseenkin mitä ei ehkä niin aikuismaisen vakavana ja totisena pidetä. Otan paljon kuvia, itsestänikin (niin kuin näkyy:) vaikka välillä mietin että mitä järkeä tässä muka on? Ja olen päätynyt vastaukseen että ei mitään, mutta haluan näin tehdä, joten teen.
Kirjeenvaihto on yksi rakkaimmista ja pitkäaikaisimmista harrastuksistani, aloin vastailemaan kirjeenvaihtoilmoituksiin ja kirjoittelemaan kirjeitä kirjeenvaihtokavereiden kanssa siinä kymmenen vuotiaan paikkeilla ja muutamia joidenkin vuosien taukoja lukuun ottamatta olen harrastanut sitä aina siitä saakka. Kirjoittaminen on ihanaa, etenkin siis käsin kirjepaperille, ja kirjeiden saaminen kavereilta se vasta ilahduttavaa, mielenkiintoista, lohdullista, iloista, surullista, henkilökohtaista ja ihan parhautta. En voi valittaa olevani yksinäinen kun tunnen niin monta ihanaa ihmistä joille saan kirjoitella, ja joilta postia tulee. <3 Nyt olen kirjoittanut paljon kun J on reissussa eikä mulla ole täällä iltaisin aikuista juttuseuraa. Kirjoittaisin vaikka olisikin :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti